h1

Erilaista surua

tammikuu 11, 2010

Viikonloppuna oli isoäidin hautajaiset. Tilaisuus oli monella tapaa aika omituinen. Alkaen siitä, että kirkkoon kuulumattomana monet lohdutuksen sanat ja mollivoittoisena muistotilaisuudessa veisatut virret eivät laisinkaan tuo sitä lohdutusta, joita niiden ajatellaan synnyttävän.

Paikalla kasa sukulaisia, joista monia en ole nähnyt kymmeneen vuoteen tai osaa ehkä koskaan. Kaikki ottavat osaa suruun ja tulevat kirkon ovella jo vastaan kyyneleet silmissä. Itsestä tuntuu lähinnä, että kyyneleet tuli itkettyä jo kolme viikkoa sitten, kun suru-uutinen saavutti.

Pohdiskelin itse ennen surujuhlaa, olisinko lukenut edellisessä postissa esiintyvän runon muistotilaisuudessa. Päädyin kuitenkin siihen, ettei saattoväki olisi ymmärtänyt viestiä, jota sillä olisin tahtonut sanoa. Sitä, että mummot ovat pullantuoksuisia ja ylihuolehtivia ja harmaahapsisia, mutta sitä ennen he ovat olleet intohimoisia ihmisiä. Sitä, kuinka en osaa tilaisuudessa itkeä poistunutta isoäitiä – vaan sitä, kuinka surullista on, etten koskaan tuntenut sitä ihmistä, josta naapuritalon eläkeikäinen tytär pitää muistopuhetta. Sitä, kuinka kapeiksi, lapsellisiksi ja yksipuoleisiksi jäävät ne yhteiset muistot, joita tyttärentytär ehtii isoäidin kanssa luoda yhteisten vuosien aikana.

Vanha naapuri kertoi kymmenkunta vuotta sitten haastatelleensa isoäitiäni kotikylän mahdollista historiikkia varten. Ehkä nyt on ihan hyväksyttävää kysyä noita nauhoja kuunneltavaksi, sillä sellaisia tarinoita isovanhemmilta olisi pitänyt kuulla ja kysyä. Ei sillä ole väliä, minkälaiset perheet hoitokodin hoitajilla on tai että isolta tieltä kääntyessä piti muistaa näyttää vilkkua. Olivatkohan muistot vaikeita kertojallekin, vai luuliko hän, ettei jälkikasvua kiinnostaisi?

Advertisements

2 kommenttia

  1. Tuli pari tippaa linssiin lukiessa kirjoituksesi kolmatta kappaletta. Kun kuulin isoäitisi poisnukkumisesta, olin lähdössä muutaman päivän päästä oman isoäitini luo joulunviettoon. Toivoin, että et olisi reissussa surullinen vaan pääsisit siellä arkistressistä irti ja hautajaisissa saisit tukea ja voisit muistella isoäitiäsi.

    Joulustani tuli sävyltään hiukan erilainen kuin aiemmin. En ollut kärttyinen, kun mumma puhui television päälle. Koitin erikseen löytää tilanteita jutella mummolleni niin, että äitini ei vastailisi hänen puolestaan. Halusin kuulla hänen elämästään ja oppia tuntemaan häntä ajalta ennen kuin hänestä tuli minun mummoni. Isoäitini ei ole mitenkään päin dementoitunut ja on hauskaa juttuseuraa. Otin hänestä kuvia ja lähetin joulun jälkeen museosta ostamani kortin. Kiitin siinä, että sain ottaa kuvat ja kerroin, että katson niitä, kun tulee ikävä.

    Okei, tuli aika monta tippaa pitkin poskia. Runo ja ajatus sen lukemisesta olivat kauniita.


  2. Kyllä reissussa yllättävän hyvin pääsi arkistressistä ja surustakin irti, ehkä vain taustalla hieman haikea olo jatkuvasti. Poismeno kuitenkin oli aika odotettu ja tavallaan helpottavakin. Suru on kuitenkin sellaista kummallista lämmintä surua, elämän tarinaan kuuluvaa.

    Mahtavaa Suvi, jos saat enemmän kontaktia isoäitiin ja enemmän kertomuksia ulos. Täytyy itse yrittää pitää huolta, että vanhana ryhdyn sellaiseksi tarinankertojamummoksi, joka tylsistyttää lapsenlapsiparat kertomuksilla 1900-luvun lopusta :)



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: