h1

Kivilaiturilla

elokuu 23, 2005

Ulvoin kuuta. Odotin tähdenlentoja. Hetken kaikki tuntui täydelliseltä. Heijastus muuttui todeksi.

Keskellä pimeyttä kuu valaisi minut. Kuvittelin kaikkea veden alle, olentoja rantakaislikon keskelle. Joku seurasi minua, hiekka rahisi. Puiden latvoissa ujelsi, eikä vesi ollut hiljaa paikoillaan. Pelko yritti hiipiä niskavilloihin.

Ehkä kuu olisi aukaissut kitansa ja nielaissut minut. Ehkä järvelle kerääntyvä usva olisi muuttunut koukeroisiksi sormiksi ja vetänyt minut pinnan alle. Ehkä kivien kolosissa asustaisi se muinainen taruolento, jonka nimen olin unohtanut. Ehkä en voisi vastustaa kutsua. Ja ehkä, ehkä kaikki päättyisi.

Tämän tahtoisin näyttää ja opettaa. Kävellä pimeässä peläten aina rantaan asti. Viluissamme. Mitä ajattelit silloin? Mitä sanoja lausuit? Sitten usva oli kosketuksesi. Yötuuli tuoksui sinulta. Miksi tämä maisema aina nostaa tämän mielialan? Miksi tänä kesänä yötaivas sekoittaa mieleni kerta toisensa jälkeen?

Paitsi tällä kertaa en ollut peloissani.

Nyt lainaisin niitä sanoja, ellei se olisi kielletty.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: