Itsereflektio menneisyydestä

Eksyin eilen sattumalta lukemaan vanhoja (suorastaan ikivanhoja) posteja tämän blogin alkuajoilta. Kirjoittaminen on selvästi ollut melkoinen henkireikä, samoin kuin musiikki, jota on jatkuvasti lainailtu. En itsekään enää ymmärrä kaikkea, mitä viisi vuotta sitten olen tänne kryptannut, mutta erityisesti runojen ja lyyrikoiden kautta silloin vallinneet mielialat palaavat kyllä elävästi.

älä vanno mitään
on matka pitkä, voi käydä mitä vaan
tämä on kuin vieras paikka
voi olla, että eksyn elämään
tai voi olla, että tähän jään

~ Kotiteollisuus: Helvetistä itään

Viisi vuotta myöhemmin voisin todeta, että ilmeisesti en eksynyt vaan jäin – eikä aina tunnu enää niin vieraalta. Tavallaan tuntuu ylipäänsä vähemmän, koska tuohon tunnemyrskyyn on vaikea verrata mitään. Tuntuu kuitenkin eri tavalla, rauhallisemmin. Mikä on tietysti harmillista siksi, että ilmeisesti tunnemyrsky on tarvittava väline siihen, että tuollaisia tekstejä saa ulos itsestään. Nykyään pulppuaa vain lähdeviitteitä.

Tänä vuonna maailma heitti kuperkeikkaa, ja noustuani ylös kaikki on enemmän. Maailma ei ole koskaan ollut näin kaunis, näin äkkiä. (23.12.2005)

Ja oi yleisö! Luulen, että kaikki ihanat, kannustavat kommentoijani noilta kuukausilta ovat jo kadonneet lukijakunnasta, ja aika on ajanut ohi mediapoppoon blogihuumasta. Mutta suunnaton kiitos teille silti. On harmi, että olette nyt niin kaukana.

elämä on joenuoma leveämpi kaikkea
mitä voimme vajavaisin sanoinemme mainita
vesiensä paljous virtaa ruumiittemme läpi aina
sama kaipuu kantaa yli vuotten luoteiden

~CMX: Tähdet sylissään