Marinadilta pisti silmään iskevä lainaus:
“Erityisesti työnteon oppaissa opetetaan nykyisin sanomaan ei. Sanavarastossa olisi hyvä olla myös kyllä. Kyllä on hyvä sana aina silloin, kun tarjolla on jotakin uutta, vierasta ja pelottavaa, oli kyseessä sitten avantouinti, tanhuilta, uusi toimenkuva tai uusiin ihmisiin, kulttuureihin ja paikkoihin tutustuminen. Fiksu ei kadu sitä, mitä on tehnyt. Mutta fiksuakin kaduttaa kaikki se, mitä ei tehnyt.” (Pekka Seppänen kirjassaan Parhaat kolumnit. Epävirallinen totuus 2000-luvusta.)
Loistava ajatus kyllä ja ei -sanoista. Olen useaan otteeseen tituleerannut itseäni “anonyymien kyllä-sanojien” paraatiesimerkiksi, joka kykenemättä kieltäytymään ajatuu aina milloin minkäkinlaisiin tehtäviin – esimerkiksi nyt ainejärjestön puheenjohtajaksi, Ropeconin tiedottajaksi tai pitämään puhetta professorin 60-vuotisjuhlille.
Mutta haitanneeko tuo nyt niin. Välillä rassaa, kun tekemistä on niin paljon, mutta monet noista ovat juuri Seppäsen listaamia uusia, vieraita, pelottavia ja siksi niin mielenkiintoisia juttuja. Harvempaa juttua kannattaa jättää kokeilematta. Esimerkiks ymmärrys ei oikein riitä duunivirkistäytymisessä, kun työkaveri ei halua leikkimielisestikään testata jousiammuntaa, jota virkistysnumerona kaikille vähäsen opastetaan. Väistämättä tulee myös mieleen erään professorin lausahdus: “Kannattaa säännöllisesti nolata itsensä julkisesti, se kasvattaa itsetuntoa”. Voisi pyrkiä siihen.
