Tavarakasoja

Yksin enää Lauttasaaressa. Täällä on ihan valtava määrä tavaraa vielä, ja kieltäydyn tunnustamasta, että ne olisivat kaikki meikäläisen. Onneksi huomenna pitäisi vihdoin vaatekaapin noutajan päästä hammassärkyineen paikalle, ja myös vahvistimelle löytyi ottaja. Monenmoista nyssykkää jää kuitenkin, osa löytänee tiensä Uffille.

Eipä tässä nyt kai kummempia. On lähdettävä allasbileisiin, vai olivatkohan mallasbileet? Poreammeesta huhuttiin ainakin, amme ku amme.

Valmis kaipuu

Jälleen täytyy omistaa muutama rivi kotipaikkatuntemusten ihmettelylle. Paitsi että maalaisesta on tullut helsinkiläinen (tai hesaaalainen kun ei kerran olla stadilaisia), on tästä maalaisesta tullut myös kovin lauttasaarelainen.

Kivenheiton päässä keskustassa, mutta parvekkeella voi istua ilta-auringossa hiljaisuudessa ja kuunnella lintujen keväistä laulua? Melkoista maalailua, mutta pistää välillä hiljaiseksi. Hiljaisuus voi tietysti johtua myös siitä, että koko muu Laru katsoo mm-lätkää? Ei voi tietää.

Lauttasaari, tulee ikävä. Myös niitä pitkiä öisiä teitä, jotka ovat välillä ihan liian pitkiä, vaikka kuinka soisi euroviisut päässä. Ja silmien edessä kummittelisi digitelevision pramea uutuustuote: majava, jolle voi soittaa, mutta kukaan ei vastaa. Voit ehkä saada tekstiviestin.

Hylättyjä

Voi. Onpa tämä blogi jäänyt vähälle huomiolle. Vaikka eipä siinä, viime aikoina olen potenut enemmän huonoa omaatuntoa muiden puolesta erästä toista laiminlyötyä kohdetta kohtaan: bussikuskeja. Miksei niitä tarvitse enää muka tervehtiä, oikeasti? Ihminen sitä bussia ajaa, eikä mikään robotti.

Bussimatkalla näkee sitä paitsi varsin hauskoja kohtaamisia. Naurua, kun naishenkilö juoksee piikkikoroissa suojatien yli edestakaisin etsimässä juuri pudonnutta matkakorttiaan. Pikkupojan, joka on jäänyt tietä tuijottamaan siihen matkakorttilukijan alle. Hetkinen, mihin minä tämän kortin piippaan?

Tjaa. Mutta kotibussi vaihtuu kohta metroon ja Lauttasaari Sörnäisiin. Herättää yllättävää haikeutta. Ja se meri, se meri.

Tietysti näin viime tipassa räjähtävän keittiön lampun karma jatkuu, ja kylpyhuoneen peilikaapin ovi päättää hajota. Ei uskalla koskea enää mihinkään, säilysivät seinät edes pystyssä viimeiset kolme viikkoa. Vaikka kuulemma naapurihuoneessa jo rakoilee… se johtuu luultavasti naapurin olympiamiehen vanhasta radiosta, jossa soi jazz. Liian myöhään alkanut naapurituttavuutemme jää kovin lyhyeksi. Olympiakortin voisi silti lähettää.