Pistää ajattelemaan

“Pidän uusista asioista, projekteista, suunnitelmista, ihmisten saattamisesta yhteen. En ole hyvä sanomaan ei. Enkä tule toimeen ihmisten kanssa, jotka sanovat ei. Kun kuolee, ja se voi tapahtua vaikka tänään, ne kaikki sanotut eit eivät tee onnelliseksi. Päinvastoin. Silloin vasta potkii itseään perseelle, koska sanoi ei sille matkalle Nova Scotiaan, ei sille projektille tai ei sille ihmiselle, joka halusi olla alasti yhdessä, mutta jolle sanoi ei, koska pelkästi mitä ystävät ajattelevat. Ei on pelkureita varten. Sanoa ei on elää pientä ja katkeraa elämää, jossa joka hetki vaalii kaikkia menettämiään mahdollisuuksia.”

~ Epäanonyymi kylläsanoja Dave Eggers Imagen (10/2005) haastattelussa

Hautuumaa

Hautausmaa oli täynnä unohdettuja ihmisiä ja kynttilöitä, molemmat talvi-illan syleilevässä pimeydessä. Sukulaisten hautoja kauniissa maisemassa on useita, mutta ainoa pysäyttävä hauta on ystäväni isän. Kaikista hautojen asukeista tunsin oikeastaan vain yhden. Läheisimpään vainajaan, isoisääni, en ehtinyt ikinä tutustua. Kynttilä on vain pieni ele paikalla, jossa menneistä sieluista ei ole enää jälkeäkään. Muutama kasa luita mullan syvyydessä ja konkreettinen kivi, jolle osoittaa hyvän joulun toivotukset.

Siitä huolimatta tahtoisin vaeltaa pienelle pyhiinvaellusretkelle toisen isoäitini haudalle Helsingissä. En koskaan ehtinyt tavata 1960-luvulla kuollutta taiteilijasielua. Jostain syystä olen varma, että olisimme tulleet hyvin toimeen.

Minussa palaa taas pohjaton kirjoittamisen palo.

Joulupukki, vääräpukki

Joulupukki on tätä nykyä rekisteröity tavaramerkki. Virallisesti ei mitään jäljellä hyvän tahdon eleestä, jota se voisi edustaa. Coca colan värit ja räkäinen ho ho ho. Mitä joululle tapahtui – vai tapahtuiko minulle jotakin, jossakin välissä, huomaamatta?

En muista, että lapsuudenkodissani olisi koskaan vieraillut joulupukki aattona. Pukki kävi aina vain ulkona, ja lahjat ilmestyivät kuistille joulusaunan aikana. Samoin kävi pikkujouluna, kun vei tyhjät sukat ulos odottamaan. Kevyt huijaus toimi hyvin; varmasti paremmin kuin jokajouluinen randomsukulainen huonosti istuvissa pukkitamineissa.

Pikku hiljaa lapsen mieleeni alkoi nousta epäilyksiä, että jokin tässä ei täsmää. Lopullisesti harhat taisivat mennä säpäleiksi siinä vaiheessa kun äiti jäi eräänä pikkujouluna kahden sukan kanssa kiinni rappusissa. Siinä iässä piti jo coolisti olla kuin ei mitään, mutta jotakin muuttui silti pysyvästi.

Hyvää joulua kaikille! Oikea taika taitaa olla jossain ihan muualla. Muun muassa sinussa ja lämpimissä ajatuksissa.

Hiljainen maaseutu

Elämä maaseudulla on kummallista. Sen myös näkee ja ymmärtää kummallisen selvästi nyt, kun on taas ollut useamman kuukauden täältä poissa. Joskus kuvittelin itsekin, etten osaisi olla kaupunkilainen. Mutta lapsen maaseutuelämä taitaa olla eri juttu kuin aikuisen.

Hellyyttävissä mummoissa ja sukulaispapoissa ja naapurin auttamisessa on näin joulun alla jotakin erityisen vetoavaa. Vuodet ovat vierineet jo kauas pois, mutta silti tulee väistämätön halu antaa jouluhalaus naapurin asukille, joka on ollut eräänlainen osa elämää niin kauan kuin muistaa itsekään olleensa.

Samalla yllättävän vahvana on tietoisuus siitä, että jokin täällä hirvittää. Jotakin minussa on lopullisesti eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Kylmä ja kova maa, mun oma maa – mutta ei ollenkaan minun ja niin jonkun toisen. Tällä maalla on hyvä olla, mutta suuri osa siitä on nostalgiaa ja toinen suuri osa kaipausta jonnekin muualle, jonkun muun luokse. Onnellisuus hyväilee ja hiljaisuus surisee korvissani keskellä lumista metsää, joka on verensiteenä minun. Koen kaiken syvemmältä kuin koskaan ennen, mutta samalla ymmärrän itseäni ja maailmaa paremmin, kuin koskaan ennen.

Tänä vuonna maailma heitti kuperkeikkaa, ja noustuani ylös kaikki on enemmän. Maailma ei ole koskaan ollut näin kaunis, näin äkkiä.

Ääriviivasi ikkunaa vasten,
käännyit ja katsoit minuun hymyillen
ja ojensit kätesi.
Samassa välähti valo,
aika heilahti
kuin kaikki olisi tapahtunut
kauan sitten.

~ Sirkka Selja

Fläppitaulu

Eräs aikakausi on lähes päättynyt, mutta uusi on alkamassa. Tuntuu samaan aikaan hyvältä ja todella haikealta. Vuosi oli elämäni paras, en vaihtaisi hetkeäkään pois. Luopuminen surettaa, mutta onneksi kaikki jää hyviin käsiin. Parempiin ei voisi jäädä.

Ensi vuonna teemana on ehkä aika. Tulee mieleen useampikin käyttökohde. En haluaisi laiminlyödä. Ehkä tekemällä toisin, olisin saanut jotakin muuta. Näin on kuitenkin hyvä. Se, millä on oikeasti väliä, ei katoa mihinkään. Toki aina vaaditaan ponnisteluja.

Talo

Vanha kalenteri, merkinnät pelkkänä tekstinä. Muutama sana riittää nostamaan mieleen kesän tunnelman. En tahdo luopua muistoista, vaikka osa niistä on epätoivoisia ja nyt Toivo todellisuutta. Yhtäkkiä onnellisuus. Tuoksuvat sormet. Yhtäkkiä elämä on käsilläni. Tuuli ei yllä ytimiin, lumisade on kaunista, syystihkun pisarat kasvoilla tuntuvat hyväilevän. Kiipesin puuhun sinua odottamaan; kun lopulta kävelit ohi, uskalsin tulla alas. Päivä päivältä kaikki ihmetyttää vain enemmän, enkä tiedä kenelle lähettäisin kiitoskortin, kun veri kohisee korvissani keskellä yleisöä.

elämä on joenuoma leveämpi kaikkea
mitä voimme vajavaisin sanoinemme mainita
vesiensä paljous virtaa ruumiittemme läpi aina
sama kaipuu kantaa yli vuotten luoteiden

kokemuksin kirjoitetaan
kasvoihin sen tarinaa
kukoistuksen, voipumuksen
merkit äidinkielenään

ja kun ilta tulee tähdet sylissään
syöksemme tulta pimeyteen

~CMX: Tähdet sylissään

Valokuva

Ihmiset tanssivat kujatanssia. Kuva on hämärtynyt. Kamera ei pysy elämän vauhdissa. Aika on vääristynyt ja kulkee nopeasti. Kaikki on toisin, kuin silloin. Muutama kaunis muisto, ja sitten kaikki paremmin. Hymyilyttää.

Ei ole mitään sanottavaa. Kyllähän välillä voi olla vain hiljaa ja kuunnella itseään.