H-päivä

Mikä viikko. Aamukahvissani seisoo lusikka ja ui kärpänen, mutta ne lienevät pienimpiä ahdinkoja tällä hetkellä.

Tänään päättyy eräs maailma myös paperilla. Herttoniemen asunnon uudet vuokralaiset allekirjoittavat vuokrasopimuksen. Loput tavarat pakataan.

Välillä tuntuu, että olen jo unohtanut kaiken. Onkohan se todellista? Nyt kuitenkin hyvä olla tässä ns. uudessa mutta niin vanhassa elämässä. Tavallaan vain pienet asiat ovat muuttuneet, tavallaan aivan kaikki on mennyt uusiksi.

Vielä yritän pitää kiinni itsestäni. Vieläkään en ihan uskalla päästää irti, mutta kohta en enää pysty tätä kontrolloimaan.

Herään, hyvä olo, hengästyttää, hieman hajottaa, hymyilyttää. Kaiken kaikkiaan paljon positiivisia h-kirjaimia ja muutama kysymysmerkki. Huutomerkki.

balloons look good from on the ground
I fear with pins and needles around
we may fall then stumble upon a carousel
it could take us anywhere

~ Tori Amos: Sleeps with Butterflies

Värisen

Jos olisin tulta, saattaisi olla, että nyt palan liian suurella liekillä. Myös liian kapeassa tilassa, liian pitkänä, väpättäen syksyn vedossa. Vielä on lämmintä. En halua sammua tai palaa loppuun, mutta sitä pelkään. Sen jälkeen olisin vain tuhkaa, eikä tietoakaan fenix-linnuista. Ehkä uni voisi auttaa tähänkin. Mutta entä jos silloin, kun on hyvä nukkua, en malta nukkua? Viikonloppu, odotan sinua.

Nämä pohdinnat yllätyksettömästi tuovat mieleeni sanoituksia. Mutta ehkä joku oikeasti pelastaa maailman. Minussa asuu toivo.

avaat rintani kuin lyhdyn
sytytät sinne kynttilöitä
liekki on
ihmisen elämän muotoinen

~ CMX: Pelasta maailma

Yhtenä iltana…

Tuli iltoja. Ja nyt eräänlaisia arkistoja siivotessa löysin niin uskomattoman sattuman, että oli pakko heittäytyä itkemään silkasta onnesta. Käsittämätöntä, hulluutta. Vanhan runotytön elkein… tämä kertomus on kuitenkin jätettävä kesken. Muistuta silti.

Ikeaa, kaappeja, kävelyretkiä. Kaikki taka-alalla. Jouduin sielupörssiin ehkä itsekin. Ainakin sanat ovat perinteisesti kadonneet.

Vuoristorata

Elämä on vuoristorataa. Onneksi kuitenkin siinä on enemmän nousuja – ja sellaisia kohtia, jotka vatsanpohjassa tuntuvat hyvältä. Kummia asioita. Vitsinä heitetyt asiat käyvät yhtäkkiä ihan tosiksi ja once in a lifetime -kokemuksetkin tulevat uudelleen. Kummallista, niin kummallista, mutta tuntuu niin hyvältä. Sininen hetki, keskellä yötä. Hengästyttäviä ajatuksia työpäivän keskellä. Jos mieli unohtaisikin, aistit muistavat.

Kaksisataa kirjettä. Mekaniikka vie ehkä ajatukset normaaleille raiteille. Vaikka – mikä on normaalia? Nyt en enää tiedä. Loppuelämän ensimmäinen ja viimeinen päivä on joka päivä. Kiitos.

Unohdan

Ontto sopisi taas otsikoksi. Tänä yönä voisin kirjoittaa surullisimmat säkeeni. Harmikseni ne ovat pahvilaatikossa. Miksi tämä olo jälleen? Tai ehkä tiedän. Mutta juuri siitä vannoin olevani huolehtimatta.

Hajottaa, ja nyt aion oppia hajoilemaan yksin. Tänään taivas on musta. Säätiedotuksen yhteydessä joku setä lupasi revontulia. Missä ne ovat? Miksi minut yhtäkkiä valtaa tämä tunne, kun olen murheellinen ja sinä tunnut vieraalta? Miksi maailmassa äkkiä on liikaa kadunkulmia ja liikaa kahviloita? Jos unohtaisin kaiken… ottaisin osani. Vaikka elokuun virta on mennyttä.

Pukisitko ajatukseni taas sanoiksi? Kukaan muu ei osaa sitä tehdä. Tulikirjaimin on kirjoitettu, ketä kannattaa kuunnella. Muistan kaiken paljon selvemmin, kuin koskaan kuvittelin pystyväni muistamaan. Juuri näin se tapahtui. Tällä kertaa olet sivustakatsojana, mutta runoile silti. Yrittäisin itsekin, jos tohtisin.

Istutaan hiljaa ja kuunnellaan
kuinka maailma nukahtaa
jäädään yhdessä valvomaan
kunnes aurinko nousee taas
~ ~
me istuimme vierekkäin, katsoimme silmiin
ja puhuimme sanoja vailla
jokaisen liikkeen sinusta muistan
ne opettelin ulkoa
sinut opettelin ulkoa..

~ Vuoristoteko / Ville Kuitunen

Takaisin pinnalle

Tänään heräsin unen jälkeen eräänlaiseen todellisuuteen. Paitsi, että uni taisi olla totta. En ole aivan varma uskallanko uskoa. Ja nyt ovat taas sanat vähissä.

Hienot fuksiaiset, hienot avajaiset. Ihmeellinen maailma ja ihmiset.

Nyt yritän päästä eroon pahvilaatikonruskeasta sisustuksestani, edes vähän.

Hei, Lauttasaari.

Olen täällä. Toivottavasti ehditään tutustua paremmin. Tulee iltoja.

Ohjaaja

Kun elämä on kuin musiikkivideo. Kello on kaksi lauantaiyönä, ja raaputan steariinia pöydältä jonkun muun bileissä. “Tuntuuko näinä hetkinä, että olet puheenjohtajuutesi huipulla?” Kysyy Hangover vierestä. En ole ihan varma, pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta hullu minä – osin olen kaikesta huolimatta tyytyväinen.

Voin kävellä yöllä kotiin ja jälleen ihmetellä, kuinka kadun varressa oleva mainos sopii täydellisesti kuulokkeissa soivaan musiikkiin. Ihan kuin joku kirjoittaisi tarinaa. En uskalla katsoa viimeistä sivua ja nähdä, miten se kertomus päättyy, enkä tahdokaan. Juuri näin on niin hyvä. Juuri näin tuntuu sopivan epätodelliselta. Jossakin vaiheessa tahdon herätä ja huomata, että kaikki ei ollutkaan unta, vaan totista, ihmeellistä totta. Vielä en uskalla.