Kertomus elämästä – se on kesken vielä

So if you’re on the road tracking down here every night
And you’re singin’ for a livin’ ‘neath the brightly colored lights
And if you ever wonder why you ride this carousel
You did it for the stories you could tell
And oh the stories we could tell

And if this all blows up and goes to hell
I can still see us sittin on the bed in some motel
Listenin’ to the stories we could tell
I can still see us sittin on the bed in some motel
Listenin’ to the stories we could tell

~ Tom Petty & The Heartbreakers: Stories we could tell

Neljättä päivää…

Neljäs päivä. Ajatteleminen käy kivuliaaksi. Asiat eivät etene. Ajattelen ajattelemasta päästyäni, mutta kukaan ei kerro minulle mitä tehdä. Tietenkin sitä on typerä odottaa. Harvemmin mitään tapahtuu itsestään. Me olemme kuin veljet. Koska joku sytyttäisi langan ja ampuisi ilmaan…

Kolmas päivä joessa

Jatkan ajattelua, vaikka samalla värisen vilusta ja pelkään, mihin joki minut vie. Alajuoksulta voi löytää ihmeellisiä asioita.

Ajatukseni on kuitenkin lämmin, ja koskee suomalaista hiljaisuutta. Suomalaisen kansan parhaita ominaisuuksia on se, kuinka he osaavat nauttia hiljaisuudesta. Sanat ovat toisinaan turhia. Voi vain olla hiljaa ja nauttia, tuijottaa aurinkoa, tulta, lumisadetta, maisemaa ikkunassa, merta… tai vastapäistä seinää. Tai vastapäistä ihmistä. Joskus puhuminen on suorastaan rikollista. Paljon voi sanoa muutenkin.

Nyt tyhjä. Hiljaisuus.

Toinen päivä joessa

Yskittää. Mutta vesi pitää syleilyssään.

Seuraavaksi ajattelin teemaan sopien vihaa. Pohdin ja pohdin, mutta lopulta aloin uskoa, etten ole koskaan vihannut ketään sydämeni pohjasta. Olen luullut tehneeni niin, mutta ennemmin tai myöhemmin olen ymmärtänyt vain kuvittelevani. Viha ja rakkaus ovat lähellä toisiaan, sanotaan, mutta voiko ketään oppia vihaamaan? Minkälaista on silmitön viha? Onko sekin hetki, jolloin järki unohtuu? Jos äidinrakkaus on olemassa, se varmasti on ainakin suora polku äidinvihaan.

Ja toiselle puolelle. Yöllä uneksin plussapalloista, suunnattomasta lokkilaumasta, radiopuhelimista, otsalampuista, tangosta, varautuneisuudesta ja valssin tanssimisesta. Uni päättyi hyvin. Se taisi kuitenkin päästää pari valhetta. Sen jälkeen säpsähtelin hereille aamuun asti.

Ensimmäinen päivä joessa

Eilen tarot-kortit kertoivat, että minulla on kahdeksan päivää aikaa ajatella asioita.

Aloitin tänään miettimällä rakkautta. Totesin, että ketä tahansa voi oppia rakastamaan, kun aikaa kuluu tarpeeksi. Ajatus oli sellaisenaan liian raadollinen, siispä päädyin luokittelemaan rakkautta aiempien ajatusten pohjalta. Tulin siihen tulokseen, että opittu rakkaus voi olla vain rakkautta tietyllä tasolla. Oikeasti rakkauden pitäisi olla toivotonta, pysäyttävää rakkautta.

Mihin hyvänsä voi tottua, mutta ehkä oikea rakkaus onkin sellaista, johon ei koskaan todella totu; jotain, joka aina pistelee varpaissa.

Kesä ei kuivannut

Kaunis sadeverho peitti alleen koko Senaatintorin ja Unioninkatu muuttui hetkiseksi joeksi. Kaatosateessa voi tanssia, mutta lisäksi se kastelee läpimäräksi.

Tämä johti hetkelliseen syksyyn. Viltin alle on hyvä käpertyä kirjan kanssa. Ja kun kirja putoaa käsistä, näkee onnellisia unia. Todellisuus on kummallisen vääristynyt, kun silmänsä taas aukaisee. Hengittäminen on vain vähän hankalaa. Rautatorven kutsu herättää, ja ne kitarat, ne kitarat.

Merkitys riippuu kontekstista

Context. Jännittävää, kuinka ajatukset vaihtuvat kontekstissa. Öisellä automatkalla merkittäväksikin koettu grillikioski on yhtäkkiä vain yksi maailman kioskeista. Toisinaan merkittäväksikin koetut ihmiset kadottavat hohtonsa. Niin ei ehkä pitäisi koskaan antaa tapahtua. Kuitenkin… toiset eivät lähde poukkoilemasta pään ja sydämen väliä, vaikka kuinka yrittäisi.

Conin kaatajaiset. Uusia tuttavuuksia, hämäriä hetkiä. Meri, ja Helsingin valot sen takana. Tapahtumia, joita ei saa kuvata – ei ehkä edes sanoin tänne. Mitään ei tarvitse jakaa yksin, mutta joskus toivoisi, että sanat riittäisivät tämänkin kuvaamiseen. Maailma yllättää. Puoli tuntia bussipysäkillä, eilisen kipeät jalat ja ne kymmenet kilot jätettä olivat kaikki varmasti worthwhile. Ja ne radiopuhelimet. Kummaa, mutta yhtäkkiä voi olla kovasti ylpeä aikaisemmin aivan tuntemattomista ihmisistä. Samalla monet ärsyttävät toki. Toiset vain ovat hienoja.

Nyt luulen, että nukkuminen olisi kuningasveto.

Soi mielessäni niin, että häiritsee

- – - anna minun laskea käteni vielä
kun ehdin
kun se vielä tuntuu ihmisen
elämältä
anna minun huokua haavetta

lävistä minut tässä
opeta minulle nöyryys
pujota minuun kielet
soita säveleni

metsän väki on
kaupungissa sokea – - -

~ CMX: Rautakantele

Turning points

Tänä aamuna ulkona tuoksui syksy. Siinä, missä kesä on tietyllä tavalla suorittamisen vuodenaika, syksyllä on luvallista hengähtää. Käpertyä syyssateisena päivänä sohvan nurkkaan kirjan kanssa, viltin alle lämpimään. (Jätetään tähän metakeskusteluna, että kirja on kuitenkin tenttikirja, eikä väsymyksestä pysy hereillä kuin vartin verran.)

Mitä kesästä on vielä suorittamatta? Pihlajasaari, telttayö Renkajärvellä. Ulkona nukuttu yö. Nuotiobileet. Sen sijaan puistokaljat, yöuinti, uimarannat ja Linnanmäki ovat kunnossa. Mikä tärkeintä, kesä on tuntunut kesältä. Hyvältä sellaiselta. Eikä se ihan vielä pääty…

tämän halusitko minulle opettaa
tämänkö tahdoin nähdä
kun kävelimme pimeässä peläten
ja viluissamme aina rantaan asti
taivaalla ei kuuta näy, onhan silti tähdet
on vielä kesä mutta kohta on syksy

~ CMX: Elokuun kruunu

Harmaat aamut

Viileä tuuli puhalsi yli Helsingin, mutta kylmä ei tullut. Käännän kasvoni tuuleen, unohdan kaiken – ja hetken aikaa taikahuvimajassa oli outo maailma, jossa olin onnellinen. Jos yö ei tulisi, jatkuisiko parempi maailma? Aamulla kaikki on taas kadonnut harmauteen.

taas tahtoisin pois
kauas kauas
hyvin kauas halajan
kaikkein kauimman taa
ja vieläkin enemmän pois vaan silti vieläkin…
uotan ja odotan
odotan ja odotan
jos olisin ollut rohkea…

~Rautayrtti: Väärä jääjä