Pistävä katse tuntui pieniltä tuskaisilta kipinöiltä selässä. Se seurasi kaikkialle, uniin, valveisiin, harhoihin. Toisinaan hiljaisina hetkinä Narri mietti, oliko kivuntunne lainkaan todellinen vai oman syyllisyydentunnon aiheuttamaa. Joka kerta pohdinnat kuitenkin päättyivät samaan lopputulokseen: mikään niin kaunis ei voisi olla väärin.
Sinä iltapäivänä kaikki oli pysähtynyttä. Valtaistuinsali oli vain täynnä tuijotuksia. Kuningatar tuijotti surumielisen näköisenä ulos vuorille. Tuuli uljelsi nurkissa yksinäisenä – narri olisi voinut vannoa, että silläkin oli silmät. Loppuisiko päivä koskaan? Montako askelta hän tänään uskaltaisi ottaa?





