Jos pitäisi kuolla, tekisin sen luultavasti kuunnellen Unelmien sielunmessun soundtrackia. Luultavasti tyhmä valinta kuunnella sitä juuri nyt.
Naapuritalon pojat pelaavat lumituiskussa jääpalloa kentällä. Tuokiokuvia elämästä. Jotkut niistä tuokioista tahtoisi unohtaa. Paljonko se erase and rewind -toiminto maksaisi? Elämä voisi kaikin puolin toimia yhtä avuliaasti kuin windows. Tänään on blue screen of death.
sanattomuus, tunnettomuus, yllättävä yksinäisyys. viha, inho ja pieni kaipaus. päättämättömyyden ongelma. ajatellako itseään vai muita? koska saa hajota pieniksi palasiksi, tuulen vietäväksi, keveänä ja helppona? unohtaa -
jos yrittäisin puhua vain sanoja
käsiin jäänyt kosketuksen paloja
täytyy luopua, ajatella uudelleen
itsensä ja muut
klo 18.08
Sitä paitsi… viikkasin yksin lakanan. Ehkä osaan tehdä muutakin.
Tämän päivän verkkolöytö alkoi ESPN Classic Sportsin flash-paneelista ja päättyi 2advanced Studios -yrityksen sivuille. Pieni friikki heräsi minussa taas, ja se ehkä haluaisi sittenkin jatkaa TKK:n flashrävellyskurssia, mutta tosiasia lienee kuitenkin se, että tuolle tasolle ei päästä a) tässä ajassa b) tuolla kurssitasolla. Joka tapauksessa, tämän päivän opetus on, että joku on mitä ilmeisemmin käsittänyt, mitä kaikkea flashilla voi oikeasti tehdä. Okei, oli se paneelikin ihan hieno. Enemmän ehkä löytyisi intoa, jos tavoitteena olisi jotain tuollaista hämärien legorallien sijasta.
Kysymys siis: lähteäkö pohtimaan elämää yliopistomaailman tuolla puolen, vai alkaa viettämään unettomia öitä macromedian parissa? Kuolema kuittaa univelat, eiks jeh.
Boinboing.net kirjoittaa onnettomasta kaverista, joka sai aamiaismuroihinsa poliissin swat-tiimin vain siksi, että käytti Lynx-selainta. Pääsisipä sanomaan edes, että näin Amerikoissa, mutta ei – Lontoo… Welcome to Europe!
Aika ei enää pysy näpeissä. Sitä on liian vähän ja väärään aikaan, ja nyt en enää osaa käyttää sitä vähää hyödyksi. Jännää, kuinka paljon aikaa onnistuu tuhlaamaan johonkin täysiin turhaan tekemiseen (siis ilman, että tentti lähestyy), ja vaikka tuntia ennen ajan päättymistä tajuaa sen rajallisuuden, ei silti osaa kiirehtiä.
Lisäksi sisäkkö kelpaisi, että joku ehtisi siivoamaan meillä. Kaikki vain lojuu ympäriinsä. Jos se sisäkkö olisi myös oma-aloitteinen ja viksu, se voisi heittää pois kaikki ne tavarat, joita säilyttelen turhan takia. Tarvitsisin elämään sellaisen ohjelman, joka huomauttaisi kaikesta samaan tapaan kuin windows muistuttaa työpöydän käyttämättömistä ikoneista. Elämänhallinta.exe? Pliis?
Nopeasti vierähtävät viikot. Koko ajan on mielekästä tai vähemmän mielekästä tekemistä, mutta ei yhtään aikaa. Tällä viikolla samaa vuoristorataa, elämäni hämärin työhaastattelu, yllättäviä rahantuloja ja niiden myötä hyvästejä hyvin palvelleille kulutushyödykkeille. Riemu siitä, että saa olla hyödyksi.
Uimahallikierros meneillään. Yrjönkadussa oli oma viehätyksensä, ainakin verrattuna Itäkeskusen meluisaan halliin. Lasten kiljunaa ja vielä eilisen jäljiltä jatkopohdintoja naisen roolista Suomessa. Miksi on niin väärin toivoa lapsivapaata päivää uimahalliin? Laihemmistakin kommenteista on naisia teilattu. Oppiiko siitä kaikesta joskus pitämään? “Ehkä viidenkymmenen vuoden päästä” kuten ystäväni tänään kiteytti.
Kevääksi luvassa kaksi seminaarityötä ja yksi tutkimusraportti. Se teksti hautakiveen löytyy sitten päiväkirjasta nummero viis…
DocPoint onnistui tarjoamaan kaksi kohtuullisen hämärää elokuvaa ja yhden loistavan. Darwin´s Nightmare ei suotta saanut vuoden parhaan eurooppalaisen dokumenttielokuvan palkintoa. Välinpitämättömyyden fanfaari. Hämärintä on ehkä kuitenkin se, että se toistuu täälläkin: katson elokuvan, se vaikuttaa, ja kuitenkin palaan kotiin, eikä mikään muutu. Ennen elokuvaa suunnittelen, mitä teen huomenna, ja elokuvan jälkeen palaan samoihin, turhanpäiväisiin kysymyksiin.
Oikeastaan ehkä odotankin jotakin sellaista tapahtuvaksi, mikä saisi kaiken muuttumaan, herättäisi jotakin syvemmällä, antaisi uuden suunnan. Voi olla, etteivät audiovisuaaliset elämykset ole sittenkään riittäviä.
Nyt sitten positiivista oloa, kun kerran lupailin. Tänään ollut useampaan kertaan kiva päivä, paljon aikaan saamisia ja hyviä hetkiä. Tuleva vuosi tuntuu uskomattoman upealta. Luulen, että pystyn mihin vain. Ehkä pystynkin. Isoja asioita. Visioita sitä seuraavastakin vuodesta, arvauksia, hiljaista hypetystä pään sisällä.
Hiljainen nautinto myös tänne kirjoittamisesta. Olin jo unohtanut, kuinka mukavia sanat ovat, kun niillä on sisältöäkin. Kirjoittanut ihan liian vähän kaikkea luovan kirjoittajakoulun jälkeen. Voisin maalata taivaanrantoja näissä puuskissa, eikä vastaanotolla olisi väliä.
Seuraava suunnitelma: lumen odottaminen. Kaikki on valmiina sitä varten. Tutkimaton maisema odottaa.
Miksi jotkut ihmiset kuvittelevat, että heillä on etuoikeuksia joihinkin tunteisiin? Miksi he odottavat ymmärrystä, mutta eivät kuitenkaan anna sitä vastapainoksi? Little things devastate today.
Once the cloud that’s raining
Over your head disappears
The noise that you’ll hear
Is the crashing down of hollow years
(Dreamtheater of the day)
Toisinaan ihmiset tekevät niin kauniita asioita, että hetkeksi kaikki kaikkoaa. Menneisyydessä, ja yllättäen tässäkin hetkessä. Kunpa joskus saisi puettua sanoiksi sen kaiken, mitä on silmien takana. “Takakontissani on ase” ja muita muistoja…
You are currently browsing the Little Things vol. 2.0 blog archives for tammikuu, 2005.
|
