Diplomaattijuhannus
Juhannusta vietettiin Pohjois-Karjassa sateisin tunnelmin. Vaikka paikka oli hieno ja ihmiset mukavia ja aattoillaksi löytyi nuotio, kitara ja yhteislaulua, jäi päällimmäiseksi vähän ankea fiilis. Oma juhannus sujuivat aika diplomatian merkeissä.
Vaikka etukäteen oli odotettavissa että niin käy, oli silti hämmentävää kuinka pahasti lapsellisten ja lapsettomien juhannuksen vietto törmäsi. Tässä tapauksessa olisi ehkä vaadittu molemmilta osapuolilta vähän joustoa ja parempaa asennetta – luulenpa, että keskeisenä kiistakapulana tietämättään ollut puolivuotias neiti oli juhannukseen ihan tyytyväinen ja päiväunetkin menivät mallilleen, vaikka monta outoa tyyppiä joutuikin kohtaamaan.
Lähtökohtaisesti on vähän ankeaa, jos ollaan sitä mieltä, ettei remujuhannusta ja lapsiperheitä kerta kaikkiaan voi yhdistää millään kultaisella keskitiellä. Lupaa hyvää ihmissuhteille ja kaveriporukoille, kun pikku hiljaa alkaa yksi jos toinenkin lisääntymään. Vaikka helppohan se on toki sanoa, kun ei ole yhtä ruokittavaa taaperoa jatkuvasti huollettavana.
Onneksi eilinen mahanihmettelyilta antoi kuitenkin toisenlaista osviittaa ja parempaa asennetta. Vauvat, kissat ja koirat mukaan ja menoksi.
Sääkoukussa
Olen sääfanaatikko. Tai ehkä säätiedotusfanaatikko. Salakavalasti olen edennyt siihen pisteeseen, että aamulla on mahdotonta katsoa ikkunasta tai sen takaa lämpömittarista säätilaa. Ilmatieteen laitoksen arvio on luotettavampi lähde. Mikä se olikaan, elinympäristöstään vieraantunut digi-ihminen…?
Ilmatieteen laitostakin parempi lähde on Helsingin sanomien sääsivu. Se näyttää järjestelmällisesti 1-2 astetta lämpimämpiä ennusteita kuin fmi.fi, vaikka pikkupräntin mukaan tietojen pitäisi olla peräisin samasta paikasta.
Tänään en katsonut ikkunasta vaan Hesarista, ja lopputuloksena sade yllätti ovesta ulos tullessa.
Matkanteon meininki
“Matkanteon fiilis kiteytyy siihen, kun on junassa tai dösässä ja katsoo ikkunasta vilistävää maisemaa. Kiinni kyljessä istuu joku äijä, joka syö pahanhajuista ruokaa. Siitä ei pääse hatkaan. Siinä on se oikea meininki.”
- Riku Rantala maaliskuun 2009 Mondo-lehdessä
Niinpä niin. Reissujalkaa taas kutkuttaa.
Iloista korvaustoimintaa
Kellarikomerossa kehtasi käydä joku pitkäkyntinen maaliskuun alussa. Ensin näytti siltä, että vain työkalut oli viety. Toisella käyntikerralla kuitenkin tajuttiin, että myös kolme urheilukassia sisältöineen uupui tavarakasasta, ja voron matkaan oli lähtenyt muun muassa urheiluvarusteita, riippumatto ja yksi nahkatakki.
No, ei muuta kuin rikosilmoitusta kehiin ja kotivakuutuksesta korvaushakemusta – molempien jättäminen kävi oikein lupsakasti verkkopalvelun kautta ja korvauskin tilillä alle viikossa. Sitten työkaluostoksille.
Kaksi kuukautta myöhemmin kevättakkeja kaivellessa meikäläisen keltaista kuoritakkia ei vaan löydy mistään, eikä myöskään mustaa juoksupukua. Tyhjä henkari sen sijaan möllöttää kyllä komeron telineessä. Siat! Kyllä tilanteen nyt vaan täytyi olla se, että kuoritakkikin oli kellarissa, mutta jostakin syystä ei tajuttu sitä maaliskuussa.
Lopuksi lähinnä täydet propsit toistamiseen Tapiolan vakuutuspalveluille: lisäyksen vanhaan korvaushakemukseen pystyi tekemään puhelinpalvelussa saman tien, kunhan vain hinnat varmisti urheiluvälineliikkeestä. Siellä on virtuaalinen kuoritakki siis käsittelyprosessissa. Helpottaa kummasti varkauksien aiheuttamaan ärsytykseen, ja taas maksaa ihan mielellään tuon keittiön pöydällä jollottavan vakuutusmaksun.
Vielä voisi ehkä panostaa u-lukkoon kellarikomeron varavakuudeksi…
Kaukokaipuuta ja muita tavoitteita
Ghajini-elokuvan soundtrackin kuunteleminen nostattaa hyviä muistikuvia Intiasta. Kyseisen elokuvan tunnusbiisi soi taustalla muun muassa useissa nettikahviloissa viime reissun aikana ja Mumbaissa käytiin se myös katsomassa.
Ensimmäisen kerran Intiassa käydessä kohtasimme lukuisia matkalaisia, jotka olivat maassa ties kuinka monetta kertaa tai tulivat ehkä uudelleen joka vuosi. Silloin tätä oli jotenkin vaikea ymmärtää. Maailma on täynnä paikkoja, miksi kummassa palata joka vuosi samaan?
Nyt Ghajinin tunnaria kuunnellessa tuli taas vahvasti sellainen olo, että pakko sinne on palata vielä – ainakin kolmannen kerran. Pohjoisosissa on sitä paitsi vielä paljon tutkimattomia seutuja ja Varanasikin on vielä näkemättä… Ja voisihan sitä Goalle mennä helposti muutamaksi viikoksi rentoutumaan. Siitä huolimatta, että viime reissun päätteeksi Mumbain taksikuskien kanssa taistellessa raivosin, etten ikinä enää palaa tähän maahan. Niinpä niin.
Nyt intoa lisää vielä astangajoogaharrastus, jota voisi olla mainiota mennä testaamaan gurulaan jollekin intensiivikurssille. Jos tästä nyt ensin joskus saa takareidet antamaan periksi. Tänään väkivallattomuuden periaatetta rikkoen sentään kolahti päälaki lattiaan ja päälläseisonta onnistui jotenkuten ilman seinän henkistä tukea.
Astanga on itselleni ehkä ensimmäinen urheilulaji, jossa tekee mieli asettaa itselleen tavoitteita. Kuten se, että aion joskus vielä pystyä tekemään vinyasa-hypyt kunnolla. Pitänee vielä keskustella keskivartalon lihaksiston kanssa muutama vuosi.
Hyvällä mielellä matkaan
Mieliala on hassu juttu. Se vaikuttaa muun muassa niin, että kun yleensä metron mutkassa vastaan juokseva kanssamatkustaja ärsyttää, toisinaan hyvällä mielellä vain hymyilyttää vastaantulevan kiire ja ilme.
Pitäisi olla enemmän hyvällä tuulella.
Sitä edesauttaa nähtävästi ainakin lähes kiireetön ilta, onnistuneen tehokas työpäivä, aurinkoinen sää ja ilmassa tuoksuva kevät.
Kevyt takaisku. Vaatehuoneesta löytyi yksi elävänä möngertävä turkiskuoriaisen toukka. Ehkä on taas se aika vuodesta – mutta ehkä noista tyypeistä on myös puhuttu tässä blogissa ihan tarpeeksi. Taidanpa sumuttaa niille pääsiäisviikon eväiksi Baygonia, pakata kassini ja hurauttaa Via Balticaa kohti Puolaa.
Glad påsk!
iMusiikki
Näin toimii meikäläisen musiikkikulutus tätä nykyä:
1) Spotify, josta kuuntelen tällä hetkellä eniten musiikkia vaivattoman käyttöliittymän vuoksi, jos vain suinkin tietokone sattuu olemaan päällä
2) Last.fm, jonne Spotify scrobblaa soitetut biisit, ja josta tulee toisinaan etsittyä uutta musiikkia jonkun hyväksi osoittautuneen muusikon naapureista.
3) Jos joku artisti tai levy oikaesti kolahtaa, tilaan sen mielelläni esim. play.comista ihan oikeana cd-levynä. tässä menee kuitenkin joku mentaalinen raja ~15 euron kohdalla. Paria kymppiä en ole valmis cd:stä maksamaan. Ilmeisesti digitaalisesta muodosta mieluiten en mitään – korkeintaan voisin harkita suojelurahaa hyvin toimivalle Spotifylle satunnaisten mainosten poistamiseksi, mutta toistaiseksi niitä ei ole ollut häiritsemään asti.
Niinpä ainakin toistaiseksi päivän löytö, Gare du Nord (@Spotify, @Last.fm) saa jäädä play.comiin, kun en raaski 19 euroa levystä pulittaa. Tuossahan se soi taustalla.
Pakotettu tavarataivas
Läräsin illalla – kyllä, lehtien lukutahtini on auttamattoman hidas – joulukuun Olivian mukana tullutta parhaat lahjat -lehtistä (jota aikanaan syyteltiin myös New York-lehden designin kopioimisesta). Läpyskässä esiteltiin muun muassa seitsemän kappaletta kelloja lahjaehdotukseksi rakkaalle naiselle. Kaikki maksoivat yli 100 euroa eikä muuten yksikään ollut kaunis.
Mitä tästä nyt lähinnä tuli mieleen oli se, että oven “ei mainoksia” -tarran lisäksi voisi vaikka omaan otsaan laittaa tarran “ei tavaralahjoja”. Varsinkin viime aikoina on tullut (kiitos hetki sitten olleen joulun, kenties) otettua vastaan muutama aivan järkyttävä tavaramuodossa ollut lahjus. Mutta kun ei niistä oikeen saa näillä sosiaalisäännöillä kieltäytyäkään.
En oikeastaan voi väittää, ettenkö pitäisi tavaroista, kuten kotoa varmasti nopealla vilkaisulla huomaakin. Haluaisin vain itse valita kotiini koriste-esineet ja astiat, enkä taatusti tarvitse enää yhtään muistikirjaa tai hölmöä mukia. Miksi on niin hankalaa kysyä saajan toivomuksia, ennen kuin lahjan hankkii, tai voisiko antaa ihan reilusti lahjakortin tai rahaa jos jotain on ylipäänsä annettava?
Hassua, että häissä lahjalistat ovat jo ihan ookoo, mutta jouluksi sellaisia tekevät vain lapset.
Baarikulttuurijupinaa
Kävin viikonloppuna Hämeenlinnassa paitsi viettämässä polttaririemuja, myös muistuttamassa itseäni miksi baareihin ei kannattanut mennä.
Ensinnäkin Hämeenlinnassa yökerhoja on noin kaksi (en nyt kyllä ole ihan ajan tasalla ehkä), ja molempiin maksaa sisään lähestulkoon kympin. Suomen juhlaskenessä on pitkään raivostuttanut tapa kyniä baareihin sisäänpääsymaksua – joka onneksi alkaa nykyään ainakin Helsingissä kadota. Voisinpa vielä ihan mieluusti maksaakin sen 8 euroa jos saisin sitä vastaan vaikkapa drinkkilipukkeen. Baari saisi jokaiselta asiakkaalta jotain rahaa, joi tämä sitten tahi ei. Nyt kirskurihinta ovella lähinnä aiheuttaa pihistelyfiiliksen ja tiskillä tulee käytyä vähemmän jos laisinkaan.
Tällä reissulla eniten raivostutti joka tapauksessa epäammattimaisesti käyttäytyvä portsari, joka katsoi oikeudekseen tulla lasi kourassa nappaamaan meikälästä vyötäröltä kiinni ja pakottamaan loppuseurueen takaisin ovelle papereita näyttämään – kesti hetki tajuta, että kaveri edes oli ovimies, onneksi en ehtinyt reagoida läimäisemällä. Käytöksestä päätellen ko. työmies ei myöskään ollut ihan selvin päin hommaansa hoitamassa. Saamari sentään! Jos riehun tai käyttäydyn epäasiallisesti niin heittäkää toki pihalle, mutta sitä ennen ei tarvitse tulla koskemaan ja työntämään ja tytöttelemään.
Mikä logiikka siinä oikein on, että baarin ovella pitää olla joku apinamaisen törkeästi käyttäytyvä, peruskohteliaisuudesta piittamaaton korsto, jolla on oikeus kohdella asiakkaita ihan miten sattuu? Eikä paljon parempaa palvelua yleensä tule myöskään narikasta tahi baaritiskiltä.
Kun sisällä musiikkitarjonta vielä on enimmäkseen Waldo’s Peoplen euroviisuhitin kaltaistaa kuraa, voisin julistaa yökerhottoman kevään ellen elämää ja keskittyä viihteellä kaljakuppiloihin tai klubeilla tanssimiseen. Grr.
Edit: mainittakoon nyt vielä verkkomaineen hengessä, että kyseessä on keskustassa sijaitseva yökerho/ravintola Sirkus.
Esteettömyys < Saavutettavuus
Kävin kuokkimassa TKK:n käytettävyyskurssin luennolla. Kurssisuoritusta ei ole luvassa, mutta naapurirakennukseen on kätevä juosta kuuntelemaan mielenkiintoisia vierailevia luennoitsijoita – varsinkin kun aihepiiri liippaa ihan oikeasti myös työtä.
Luento oli varsin valaiseva kokemus jo pelkästään siksi, että molemmat vierailevat luennoitsijat olivat vammaisryhmien edustajia. TKK:n arkkitehtiosaltolta tohtoriksi väitellyt Jukka Jokiniemi kertoi esteettömyydestä sokean näkökulmasta (kuinka paradoksaalisesti ilmaistu), Taikin MediaLabin Antti Raike puolestaan kuurojen esteettömyydestä. Pisti myös silmään, kuinka mainiosti Raike otti Jokiniemen huomioon omaa luentoa pitäessään: luki ääneen kalvojen kuvissa olevat tekstit ja muisti aina kertoa, montako kättä yleisöstä nousi vastauksena kysymykseen.
Lähdin luennolle toiveenani saada ideoita verkkopalveluiden suunnitteluun, mutta paljon tärkeämpiä havaintoja istunto tarjosi muusta maailmasta ja sen käytettävyydestä. Muun muassa VR:stä, joka hankki hyvää karmaa asentamalla pistekirjoitusnumeroinnit junaistuimiinsa, mutta ei miettinyt, miten sokea junalipusta pystyy oman paikkanumeronsa tarkistamaan. Toisaalta auto hallintalaitteineen on täydellisen toimiva laite sokealle – pitäisi vain nähdä minne sillä ajaa.
Tavallaan tietokonevälitteisessä kommunikaatiossa tilanne onkin monella tapaa helpompi. Ainakin puhetta voidaan muuntaa tekstiksi ja toisinpäin suhteellisen toimivasti. Muun muassa TKK:lla kehitetään myös parhaillaan ohjelmistoa, joka tunnistaisi viittomakielen merkkejä videokuvasta. Täytyy kyllä tunnustaa, että omat työprojektit ja muut tukeutuvat kyllä hyvin, hyvin vahvasti ainoastaan visuaalisuuteen. Pitäisi edes pitää semanttiset rakenteet järkevinä taustalla, niin apuvälineistä olisi hyötyä.
Ja kehitys senkun kehittyy: MIT:ssä on näköjään kehitetty laite, jonka avulla näkövammaiset voivat lukea tai jopa valokuvata (via Digitoday).
