Web as a platform

Ei oikeastaan haittaa menoa laisinkaan, ettei työnkoneelle ole administrator-oikeuksia. Ohjelmia ei juuri tarvitse asentaa, sillä kaikki tarvittava löytyy verkosta. Firefoxiin saa Yoono-lisäosan, jolla voi seurata ja käyttää mm. Twitteriä ja GoogleTalkia. Tänään asensin vihdoin Zoteron, joka on Firefoxin lisäosana toimiva viitteidenhallintapalikka. Viitteitä voi tallentaa sinne automaattisesti mm. suoraan Google Scholarin hauista.

Käsitteen konseptointia varten tuli tarvetta graafiselle työkalulle. Delicioussin linkkitallennuksien kätköistä löytyi Dabbleboard, jolla voi suoraan selaimessa piirrellä käsitekarttoja ja flowchartteja. Palvelu tunnistaa tutut muodot automaattisesti, joten hiirellä vedetyn ympyrän ei tarvitse olla ihan ympyrä. Aiemmin on tullut käytettyä myös bubbl.us-palvelua, jolla voi piirtää ja jakaa käsitekarttoja.

Googlen kalenteria voi muuten käyttää Thunderbidin kautta, kun asentaa Lightning-lisäosan ja siihen Google-laajennuksen. Projektinhallintaan löytyy verkosta kymmenittäin työkaluja. Kuinkahan kauan tämä kaikki on vielä ilmaista?

Oikeastaan puoli ruokaa ja työn iloa on juuri se, että voi testailla erilaisia työkaluja. Vielä kun saisi ne myytyä lopulle tutkimusryhmälle, niin yhteistyöominaisuudetkin tulisivat kunnon hyötykäyttöön.

Erilaista surua

Viikonloppuna oli isoäidin hautajaiset. Tilaisuus oli monella tapaa aika omituinen. Alkaen siitä, että kirkkoon kuulumattomana monet lohdutuksen sanat ja mollivoittoisena muistotilaisuudessa veisatut virret eivät laisinkaan tuo sitä lohdutusta, joita niiden ajatellaan synnyttävän.

Paikalla kasa sukulaisia, joista monia en ole nähnyt kymmeneen vuoteen tai osaa ehkä koskaan. Kaikki ottavat osaa suruun ja tulevat kirkon ovella jo vastaan kyyneleet silmissä. Itsestä tuntuu lähinnä, että kyyneleet tuli itkettyä jo kolme viikkoa sitten, kun suru-uutinen saavutti.

Pohdiskelin itse ennen surujuhlaa, olisinko lukenut edellisessä postissa esiintyvän runon muistotilaisuudessa. Päädyin kuitenkin siihen, ettei saattoväki olisi ymmärtänyt viestiä, jota sillä olisin tahtonut sanoa. Sitä, että mummot ovat pullantuoksuisia ja ylihuolehtivia ja harmaahapsisia, mutta sitä ennen he ovat olleet intohimoisia ihmisiä. Sitä, kuinka en osaa tilaisuudessa itkeä poistunutta isoäitiä – vaan sitä, kuinka surullista on, etten koskaan tuntenut sitä ihmistä, josta naapuritalon eläkeikäinen tytär pitää muistopuhetta. Sitä, kuinka kapeiksi, lapsellisiksi ja yksipuoleisiksi jäävät ne yhteiset muistot, joita tyttärentytär ehtii isoäidin kanssa luoda yhteisten vuosien aikana.

Vanha naapuri kertoi kymmenkunta vuotta sitten haastatelleensa isoäitiäni kotikylän mahdollista historiikkia varten. Ehkä nyt on ihan hyväksyttävää kysyä noita nauhoja kuunneltavaksi, sillä sellaisia tarinoita isovanhemmilta olisi pitänyt kuulla ja kysyä. Ei sillä ole väliä, minkälaiset perheet hoitokodin hoitajilla on tai että isolta tieltä kääntyessä piti muistaa näyttää vilkkua. Olivatkohan muistot vaikeita kertojallekin, vai luuliko hän, ettei jälkikasvua kiinnostaisi?

Kaikki päättyy joskus

Kun mummot kuolevat,
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja ne humisevat lastenlastensa yllä
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he olivat intohimoisia.

-Eeva Kilpi-

Suttuista menoa

Lisää terveisiä lastenpelottelusilmiltä. Kohta katoaa efekti jo unholaan, sillä punaiset jäljet pienenevät päivä päivältä. Maanantain jälkitarkastuksessa kaikki oli suht kuten pitääkin, lasik-läppä vielä turvoksissa ja siksi näky yhä sumea. Ilmeisesti tämäkin on näitä juttuja, jotka superlikinäköisillä vievät pidemmän aikaa. Näkötaulut tietävät kuitenkin kertoa, että ajokorttinäkö on – vaikka itse en kyllä todellakaan lähtisi vielä auton rattiin tällä sumuisuudella.

Kahdeksan tunnin työpäivä koneella näkyy kyllä selvästi myös näkökyvyssä ja kostutustippaa kuluu. Tosin en varsinaisesti tunne epämukavuutta silmän kuivumisesta, mutta tuolla jälkitarkastuksessa tuli ukaasi tippojen käytöstä, kun silmä oli kovin kuivana. Lentokoneessa kuulemma ovat kuin hapankorput, että ei kun odottamaan innolla.

Aiika kallista lystiä kyllä erikoislääkärinpalkkioineen nämä jälkitarkastukset, kun aikaa vastaanotolla vierähtää ehkä viitisen minuuttia. Mutta jonkunhan ne silmät on pakko tarkistaa… itse läppää ei silmästä erota, vaikka kuinka tihrustaa ja tihrustaa.

Hauskoja efektejä tämä suttunäkö kyllä tuo normielämään. Tänään muun muassa viestinnän laitoksen tutkimusraportin julkistustilaisuudessa tuotti yllättäviä vaikeuksia tunnistaa tuttuja ihmisiä vähänkään kauempaa. Mutta joogatunnilla ilman laseja, tätä riemua!

Kohta sä näät eli post-lasik-post

Vuoden jännin hetki on takana. Kävin perjantaina vuosien harkinnan jälkeen vihdoin jättämässä (toivottavasti) hyvästit silmälaseille eli lasik-leikkauksessa. Ennen leikkausta tuli roikuttua googlessa ja keskustelupalstoilla aiheen tiimoilta aika rutkasti, joten kirjoitanpa seuraavien potilaiden iloksi tännekin aiheesta.

Lähtötilanteessa miinuksia löytyi -10 ja -10,75 eli ei ihan pienimmästä päästä. Käytin tyytyväisenä night&day-piilareita useamman vuoden, kunnes vime kesänä ajauduin silmätulehduskierteeseen ja piilarien käyttöä piti vähentää radikaalisti. Lopulta niiden laittaminen silmiin alkoi tuntua vähän vastenmieliseltä, ja uskaltauduin varaamaan ajan femtolasikkiin Lauttasaaren Laseriin.

Esitutkimuksessa otettiin monenlaista mittaa ja topografiaa silmästä, ja vastaanotolla mentiin kuin liukuhihnalla optikolta silmähoitajalle ja silmähoitajalta silmäkirurgille. Kirurgi totesi, että leikkaus on näillä miinuksilla ja tällä sarveiskalvon paksuudella mahdollinen, mutta varoitteli suuren pupillin vuoksi mahdollisista haloilmiöistä eli kirkkaiden valojen leviämisestä hämärässä. Tuon varoituksen jälkeen ehdin pohtia asiaa kuukauden ennen leikkausaikaa, ja totesin, että haloa ja starburstia näkyi kyllä leikkaamattomassa silmässäkin. Sarveiskalvoa riitti kuitenkin 6,9 millimetrin leikkausalueeseen.

Leikkauspäivänä saavuin paikalle kahdeksalta nappaamaan diapamin ja aloittamaan antibioottitippojen pudottelun. Samaan aikaan leikkausta odotellut nainen naureskeli omille diapam-tuntemuksilleen, mutta itse en huomannut juuri minkäänlaista vaikutusta – sydän pamppaili ja kädet kylmenivät kun kello lähestyi yhdeksää. Tiedä sitten, minkälainen hermoraunio olisin ollut ilman pilleriä.

Itse leikkaus meni aika nopsaan, vaikka näillä miinuksilla laserointia piti suorittaa  noin minuutin verran per silmä. Aluksi silmä puudutettiin, sitten laitettiin imurengas, jolla nostetaan silmänpainetta läpän laseroinnin ajaksi. Näkö hämärtyi hetkeksi, laserlaite surisi ja silmässä näkyi pieniä kirkkaita pisteitä, ja sitten sarveiskalvoläppä oli valmis. Seuraavaksi silmään laitettiin kidutusväline nimeltä luomenlevitin, kirurgi avasi ja nosti läpän pienellä koukkuvälineellä, jännän näköistä menoa. Tämän jälkeen itse laserointi, jossa piti tuijottaa tiiviisti punaista valopilkkua yllä. Mitään ei juuri näkynyt, ainoastaan punaista ja vihreää valoa ja ilmassa pieni palaneen käry. Laseroinnin valmistuttua silmä huuhdeltiin, läppä käännettiin takaisin ja siloiteltiin paikalleen jollain pienillä lastoilla. Todella jännän näköistä menoa.

Oikeassa silmässä ei tuntunut oikeastaan yhtään mitään toimenpiteen aikana. Vasen sen sijaan oli vähäsen epämiellyttävä kokemus, silmä ei ehkä ollut yhtä puutunut ja ilmeisesti myös luomiaukko oli oikeaa pienempi, sillä luomenlevitintä jouduttiin kiskomaan leveämmälle. Au. Kuulemma vasen silmä on yleensä hankalampi, mistä lie syystä.

Toimenpiteen jälkeen oli aika hullua nousta istumaan ja nähdä jotain – tosin vielä sumuisen harson takaa. Mutta sentään jotain! Silmähoitajan ohjeistuksien jälkeen ohjattiin noin tunniksi lepäämään silmät suljettuina, ja taisin tyytyväisenä nukahtaa tuoliin. Kirurgi tarkisti silmät vielä lopuksi ja kertasi hoito-ohjeita sun muuta, ja varoitteli toipumisajan olevan pidempi suuremmilla miinuksilla. Tässä vaiheessa silmät olivat sumeat, mutta muuten täysin kivuttomat ja oireettomat.

Diapamhöyryissä höpisin sitten taksikuskille puolet leikkaustarinasta ja suosittelin lämpimästi kokemusta, hän kun oli kuulemma operaatiota myös harkitsemassa. Muutamaa tuntia myöhemmin olisin ehkä ollut vähän eri mieltä, sillä kotiin päästyä ja puudutuksen lakattua alkoivat silmät vuotaa ja särkeä aika hulluna. Loppupäivä sujui sängynpohjalla silmät kiinni ja suojalasit silmillä buranaa napsien. En tiedä johtuiko 10 tunnin kyynelehtimisestä vai luomenlevittimistä, mutta illalla peilistä tuijotti punaisten silmien lisäksi takaisin kaksi järjettömäksi turvonnutta silmäluomea. Silmätippojen tiputtaminen puolen sentin kokoisiksi aukeaviin silmiin ei olisi kyllä luonnistunut ilman apua.

Seuraavana päivänä turvotus onneksi alkoi pikku hiljaa laskea ja särky lakkasi. Oikea silmä oli iltapäivällä jo ihan hyvän tuntuinen, vasemmassa oli vielä tosi vahva roskan tunne. Ylipäänsä kyllä jälkioireet vastasivat enemmän lasek- tai prk-leikkauksen kuvauksia kuin lasikin, jonka pitäisi olla varsin helppo tapaus.

Lauantai-iltana vasen silmäkin lopulta alkoi helpottaa muutaman tunnin pimeässä leipäilyn jälkeen, ja tänään aamulla molemmat silmät olivat jo melko normaalin tuntuiset. Kostutustippoja saa käyttää kyllä ahkerasti ja viikon ajan tiputellaan myös antibioottia ja kortisonia. Vastaantulijoiden kauhuksi molemmissa silmissä komeilee lisäksi komeat kirkkaanpunaiset jäljet imurenkaista, kestävät pahimmillaan muutaman viikon. Tänään sentään testasin efektiä kahdella vauvalla, joista kumpikaan ei ollut moksiskaan…

Huomenna edessä on ensimmäinen jälkitarkastus, jossa tsekataan että läppä on paikallaan ja muuten kaikki ok. Näöntarkkuus vielä vähän hakee uomaansa, mutta se on alussa tavallista ja kestää vielä kauemmin, jos miinusta oli paljon. Nyt kuitenkin pystyy koneella olemaan jo hämmentävän hyvin, joten ehkä huomenna myös töiden teosta tulee jotain. Mainittuja haloefektejä on myös jonkin verran: arviolta samaa kokoluokkaa kuin ennen leikkausta, mutta kirkkaampia. Ne luultavasti kuitenkin helpottavat kuukausien kuluessa.

Puolentoista tuskaisen vuorokauden jälkeen tänään kyllä jo kovasti hymyilyttää :)

EDIT: Hämmentävää kyllä, hymyilyttää ja huvittaa myös se, että tonnikaupalla maksavan asiakkaan sairaalasta mukaan saama normaalikokoisen näköinen kostutustippapullo osoittautui näön palattua vain 3 ml free sample -huijauspulloksi, sisältäen siis valtaosin ilmaa. Sen lisäksi jopa viisi kertsipipettiä tuli mukaan. Jotta leikkaukseen menevät, ostakaa valmiiksi niitä apteekista saatavia tippoja himaan, ei näillä näytteilä pärjää kuin päivän…

Professionaalin naamarin takaa

TKK:n kohta Aalloksi muuttuvaa työyhteisöä kävi tänään piristämässä Stella Polaris -improvisaatioteatterin ryhmä, jonka esitys oli hauska yhdistelmä improteatteria ja työyhteisövalmennusta. Yksinkertaista mutta kovin toimivaa psykologiaa, sekä mainio piristys työpäivän keskelle!

Esityksessä pohdittiin humoristiseen sävyyn muun muassa sitä, kuinka normaalisti – erityisesti työtilanteissa – kuljemme “vakavan aikuisen professionaalin” naamari kasvoilla. Shown aikana naamaria saatiin raotettua osallistujien kasvoilta muun muassa laittamalla heidät tekemään pieniä improvisaatioharjoituksia, jotka tieytsti johtivat mokailuihin ja sitä kautta nauruun. Viesti olikin, että parhaita hetkiä kokee usein epäonnistuessaan. Saman viestin olen kuullut aiemmin myös lainauksena eräältä professorilta: “suosittelen, että mokaatte itsenne julkisesti säännöllisin väliajoin”. Niin totta! (ja ei muuten ollut viestinnän professori)

En voi itse väittää, että pyrkisin töissä tai muutenkaan säännönmukaisesti epäonnistumaan tai nolaamaan itseni, mutta olen ottanut periaatteeksi laittaa itseni likoon, kysyä tyhmiä kysymyksiä, tehdä huomioita ja keventää tunnelmaa. Tiedä häntä, saanko tällä menolla työyhteisön pellen leiman siihen otsaan naamarin takana, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että työnteosta tulee pienellä huumorilla höystettyä huomattavasti hauskempaa. On aika ikävää, jos työasiat muuttuvat niin vakaviksi, ettei niistä voi lainkaan heittää leikkiä.

Ja Stella Polarista voisi muuten hyvinkin mennä ihan teatteriin asti katsomaan.

Kumipallona Aasiaan

Joulun vietto ratkesi viimein edellisellä viikolla, sillä armottoman lentometsästyksen jälkeen varasimme lennot Malesiaan. Ihan ympäristöystävällisin ja vaivattomin reissu ei tullut, sillä  meillä on muutaman päivän “välilaskut” molempiin suuntiin Kiinassa.

Opettavaista metsästystä kyllä. Ensin jahdattiin usean eri verkkopalvelun kautta China Southern Airwaysin edullisia lentoja Kantoniin, mutta ne katosivat kuin pieru saharaan joka kerta varausvaiheessa, myös lentoyhtiön omalta sivulta. Lopulta pelastajaksi ilmestyi vanha kunnon Luftwaffe ja Aasian päässä halpalentoyhtiö AirAsia. Shanghain pää ei tosin ole ihan ongelmaton, koska AirAsia lentää sieltä 200 kilometrin päästä Hangzhoun kentältä eikä siltä varsinaiselta Shanghain kentältä, jonne LH saapuu. Nohh – pääsepä samalla katsomaan alkuperäistä the Great Lakea Hangzhoussa ja vähän ajelemaan kiinalaisilla busseilla.

Eli tyytyväistä matkakuumetta siis pukkaa. Kirjastosta löytyi onneksi ensi hätään Malesian ja Kiinan lounarit, Rough Guide on tilauksessa. Nyt yritetään tässä selvitellä, voiko paikallisissa rantakohteissa joulun aikaan vain marssia paikalle ja löytää jonkun katon pään päälle vai pitääkö tässä sortua varaamaan etukäteen. Tätä tietoa googlettaessa on tullut vastaan myös aika monta mahtavaa maailmanympärimatkablogia…

Meanwhile in Finland: pitäisi varmaan pikku hiljaa kaivaa kellarista talvitakit esille. Brr!

Verkkomainetta rakentamassa

Olen töissä käytännössä koko kevään ja kesän puuhannut sisällönhallintajärjestelmän vaihtoprojektia. Tie on ollut aika kivinen. Ei vain siksi, että vanha järjestämä on kankea, sillä myös uusi järjestelmä osoittautui aika huonoksi ja kankeaksi vaihtoehdoksi. Lisäksi projektin varrella on väännetty kättä jatkuvasti kaikenlaisista yksityiskohdista väsymiseen asti.

Jossain vaiheessa kirjoitin Qaikuun kielteiseen sävyyn kommentin tästä kyseisestä it-firmasta, kun puhelimessa oli väännetty rautalankaa. Nyt ilmeisesti joku firmassa oli keksinyt googlata yrityksen nimellä, ja siellähän tuo meikäläisen kommentti komeili kakkossivulla. Projektipäällikkö on kuulemma aika raivona, kun onnistuivat yhdistämään kommentin kirjoittajaan.

Saako huonosti suoriutuvasta it-firmasta, johon työnantajalla on asiakassuhde, kirjoittaa yksityishenkilönä negatiiviseen sävyyn verkossa? Miten tilanne eroaa esimerkiksi siitä, että täällä aiemmin valittelin epäasiallisesti käyttäytyneestä yökerhon portsarista? Pohdittuani asiaa näkisin, että molempiin on yhtäläinen oikeutus. Ainoa varsinainen haitta lienee se, että yhteistyötä ko. firman kanssa pitäisi tehdä jatkossakin.

Tietysti erityisesti oman graduni aihepiirin mielessä tilanne on aika muikea. Vaikka pienestä esimerkistä onkin kyse, kertoo se silti verkkofoorumien vallasta. Ymmärrän toki, että kritiikin kohteeksi joutunutta projaria ottaa päähän, mutta ehkä firman kannattaisi ensisijaisesti ottaa palautteesta onkeensa ja alkaa suoriutua paremmin. Tervetuloa vaan uuteen maailmaan.

10-vuotispolttarit

Kävin eilen Tampereella ja Hauholla juhlistamassa ystäväpariskunnan 10-vuotishääpäivää. Olipa ihan mielettömät kekkerit! Noin kolmikymmenpäiselle vieraslaumalle oli järjestetty ohjelmaa kuin polttareissa ikään. Tytöt pääsivät tankotanssitunnille (josta pahaksi onnekseni autolastimme myöhästyi) ja loppuseurue muutamaksi tunniksi Megazoneen lasersotaa leikkimään. Sen jälkeen oli vuorossa  Sirkus Finlandian show (josta erityisesti mieleen painui mies, joka väänteli itsensä solmuun ja olkapäänsä sijoiltaan – vieläkin puistatuttaa). Viikonlopun ajan vieraat majoitettiin Hauholla keskiaiksta linnaa muistuttavassa hirsihuvilassa, jossa ajanvietteeksi muun muassa lautapelejä ja keskiaikaiset turnajaiset – nämä tosin jäivät harmi kyllä näkemättä, kun piti lähteä jo yöllä takaisin kohti Helsinkiä.

Aivan huisia, että ihmiset jaksavat nähdä hirveästi vaivaa ja järjestää kavereille tällaisia ääriviikonloppuja! Tämä kyseinen pariskunta on aiemminkin kunnostautunut pistämällä pystyyn monenlaista yllätyskekkeriä ja tapahtumaa. Morsian taisi joskus perustella hääpäiväjuhlintaa sillä, että varsinaiset häät kymmenen vuotta sitten jäivät aika pieniksi. Kieltämättä tuntuu tavallaan myös järkevämmältä käyttää sama raha ja paukut useampien juhlien järjestämiseen.

Vaikka itse olin vain kiitollisen vieraan roolissa, ymmärrän kyllä erinomaisesti organisoinnin ja puuhailun viehätystä. Pohdin juuri menneellä viikolla, että ehdottomasti parhaat kokemukset syntyvät, kun lähtee mukaan järjestämään ja puuhamaan sen sijaan, että olisi pelkkänä vieraana. Sen kunniaksi harkitsen tässä, pitäisikö lähteä sotkeutumaan valtiotieteellisen tiedekunnan proomootiojuhlallisuuksien järkkäämiseen. Kekkerit olisi luvassa vuonna 2011.

Tänään megazonekyykistelyssä kipeytyneet reidet voisi viedä vetreytymään vaikkapa pyörälenkille kauniissa syyssäässä. Myös muutama museo odottaa ihan vain “pelkkää vierailijaa”.

Taikalaatikosta vapaa elitisti

Uusimmassa Trendissä (09/09) Tero Kartastenpää kirjoitaa television katselun puolesta Taikalaatikko-artikkelissa. Hänen mukaansa luovan luokan elitistit luopuvat televisiosta ja vetoavat siihen, että ruudun tuijottaminen tyhmentää ja orjuuttaa. Vain vahvat pärjäävät ilman sitä.

Äh. Itse “luovuin” televisiosta virallisesti digiajan tullessa, mutta sitä ennen kyseinen taikalaatikko oli jo möllöttänyt kahdessa eri asunnossa lähes käyttämättömänä pauttiarallaa kolme vuotta. Mistään yhtäkkisestä viisastumisesta tai hengistymisestä ei kyllä ollut kysymys.

Myöskään Kartastenpään kuvailemaa vapaata aikaa ei ole televisiottomuuden myötä mitenkään erityisesti kertynyt. Itse asiassa alkujaan pääsin vaivihkaa pois sarjakoukusta, kun en moneen kuukauteen ehtinyt katsoa vhs-kasetteja, joille viikottain jaksoja olin nauhottanut, ja lopulta varakasetit loppuivat kesken. Eikä tilanne nytkään ole kovin paljon parempi: Lost-kaudet ovat kirjahyllyssä yhä muovikuorissaan.

Televisiokoukuttautumisesta keskusteltiin myös kesän viimeisissä grillijuhlissa perjantaina Marikoon takapihalla. Siellä myönsin, että tokihan sitä tuntee jotain ylemmyydentuntoista mielihyvää voidessaan kertoa, ettei omista televisiota. Mutta välillä kuitenkin myös harmittaa. Esimerkiksi viime yönä olisi ollut tarjolla teinivuosien legendaarista goottiestetiikkaa The Crow-leffassa. Yle Teemalta näköjään tuli mielenkiintoisia dokumentteja eilen, kun kaverilla ohimennen taikalaatikko avattiin. Big Brothereita en kyllä osaa vähän vertaa kaivata, vaikka aikoinaan Selviytyjiä katselinkin kuin viimeistä päivää.

TV-kaistaa voisi jossakin vaiheessa ehkä kokeilla. Onneksi Yle Areena vie aika pitkälle – odotellessa iTunesin videopuolen laajentumista muille mantereille…