Professionaalin naamarin takaa

TKK:n kohta Aalloksi muuttuvaa työyhteisöä kävi tänään piristämässä Stella Polaris -improvisaatioteatterin ryhmä, jonka esitys oli hauska yhdistelmä improteatteria ja työyhteisövalmennusta. Yksinkertaista mutta kovin toimivaa psykologiaa, sekä mainio piristys työpäivän keskelle!

Esityksessä pohdittiin humoristiseen sävyyn muun muassa sitä, kuinka normaalisti – erityisesti työtilanteissa – kuljemme “vakavan aikuisen professionaalin” naamari kasvoilla. Shown aikana naamaria saatiin raotettua osallistujien kasvoilta muun muassa laittamalla heidät tekemään pieniä improvisaatioharjoituksia, jotka tieytsti johtivat mokailuihin ja sitä kautta nauruun. Viesti olikin, että parhaita hetkiä kokee usein epäonnistuessaan. Saman viestin olen kuullut aiemmin myös lainauksena eräältä professorilta: “suosittelen, että mokaatte itsenne julkisesti säännöllisin väliajoin”. Niin totta! (ja ei muuten ollut viestinnän professori)

En voi itse väittää, että pyrkisin töissä tai muutenkaan säännönmukaisesti epäonnistumaan tai nolaamaan itseni, mutta olen ottanut periaatteeksi laittaa itseni likoon, kysyä tyhmiä kysymyksiä, tehdä huomioita ja keventää tunnelmaa. Tiedä häntä, saanko tällä menolla työyhteisön pellen leiman siihen otsaan naamarin takana, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että työnteosta tulee pienellä huumorilla höystettyä huomattavasti hauskempaa. On aika ikävää, jos työasiat muuttuvat niin vakaviksi, ettei niistä voi lainkaan heittää leikkiä.

Ja Stella Polarista voisi muuten hyvinkin mennä ihan teatteriin asti katsomaan.

Kumipallona Aasiaan

Joulun vietto ratkesi viimein edellisellä viikolla, sillä armottoman lentometsästyksen jälkeen varasimme lennot Malesiaan. Ihan ympäristöystävällisin ja vaivattomin reissu ei tullut, sillä  meillä on muutaman päivän “välilaskut” molempiin suuntiin Kiinassa.

Opettavaista metsästystä kyllä. Ensin jahdattiin usean eri verkkopalvelun kautta China Southern Airwaysin edullisia lentoja Kantoniin, mutta ne katosivat kuin pieru saharaan joka kerta varausvaiheessa, myös lentoyhtiön omalta sivulta. Lopulta pelastajaksi ilmestyi vanha kunnon Luftwaffe ja Aasian päässä halpalentoyhtiö AirAsia. Shanghain pää ei tosin ole ihan ongelmaton, koska AirAsia lentää sieltä 200 kilometrin päästä Hangzhoun kentältä eikä siltä varsinaiselta Shanghain kentältä, jonne LH saapuu. Nohh – pääsepä samalla katsomaan alkuperäistä the Great Lakea Hangzhoussa ja vähän ajelemaan kiinalaisilla busseilla.

Eli tyytyväistä matkakuumetta siis pukkaa. Kirjastosta löytyi onneksi ensi hätään Malesian ja Kiinan lounarit, Rough Guide on tilauksessa. Nyt yritetään tässä selvitellä, voiko paikallisissa rantakohteissa joulun aikaan vain marssia paikalle ja löytää jonkun katon pään päälle vai pitääkö tässä sortua varaamaan etukäteen. Tätä tietoa googlettaessa on tullut vastaan myös aika monta mahtavaa maailmanympärimatkablogia…

Meanwhile in Finland: pitäisi varmaan pikku hiljaa kaivaa kellarista talvitakit esille. Brr!

Verkkomainetta rakentamassa

Olen töissä käytännössä koko kevään ja kesän puuhannut sisällönhallintajärjestelmän vaihtoprojektia. Tie on ollut aika kivinen. Ei vain siksi, että vanha järjestämä on kankea, sillä myös uusi järjestelmä osoittautui aika huonoksi ja kankeaksi vaihtoehdoksi. Lisäksi projektin varrella on väännetty kättä jatkuvasti kaikenlaisista yksityiskohdista väsymiseen asti.

Jossain vaiheessa kirjoitin Qaikuun kielteiseen sävyyn kommentin tästä kyseisestä it-firmasta, kun puhelimessa oli väännetty rautalankaa. Nyt ilmeisesti joku firmassa oli keksinyt googlata yrityksen nimellä, ja siellähän tuo meikäläisen kommentti komeili kakkossivulla. Projektipäällikkö on kuulemma aika raivona, kun onnistuivat yhdistämään kommentin kirjoittajaan.

Saako huonosti suoriutuvasta it-firmasta, johon työnantajalla on asiakassuhde, kirjoittaa yksityishenkilönä negatiiviseen sävyyn verkossa? Miten tilanne eroaa esimerkiksi siitä, että täällä aiemmin valittelin epäasiallisesti käyttäytyneestä yökerhon portsarista? Pohdittuani asiaa näkisin, että molempiin on yhtäläinen oikeutus. Ainoa varsinainen haitta lienee se, että yhteistyötä ko. firman kanssa pitäisi tehdä jatkossakin.

Tietysti erityisesti oman graduni aihepiirin mielessä tilanne on aika muikea. Vaikka pienestä esimerkistä onkin kyse, kertoo se silti verkkofoorumien vallasta. Ymmärrän toki, että kritiikin kohteeksi joutunutta projaria ottaa päähän, mutta ehkä firman kannattaisi ensisijaisesti ottaa palautteesta onkeensa ja alkaa suoriutua paremmin. Tervetuloa vaan uuteen maailmaan.

10-vuotispolttarit

Kävin eilen Tampereella ja Hauholla juhlistamassa ystäväpariskunnan 10-vuotishääpäivää. Olipa ihan mielettömät kekkerit! Noin kolmikymmenpäiselle vieraslaumalle oli järjestetty ohjelmaa kuin polttareissa ikään. Tytöt pääsivät tankotanssitunnille (josta pahaksi onnekseni autolastimme myöhästyi) ja loppuseurue muutamaksi tunniksi Megazoneen lasersotaa leikkimään. Sen jälkeen oli vuorossa  Sirkus Finlandian show (josta erityisesti mieleen painui mies, joka väänteli itsensä solmuun ja olkapäänsä sijoiltaan – vieläkin puistatuttaa). Viikonlopun ajan vieraat majoitettiin Hauholla keskiaiksta linnaa muistuttavassa hirsihuvilassa, jossa ajanvietteeksi muun muassa lautapelejä ja keskiaikaiset turnajaiset – nämä tosin jäivät harmi kyllä näkemättä, kun piti lähteä jo yöllä takaisin kohti Helsinkiä.

Aivan huisia, että ihmiset jaksavat nähdä hirveästi vaivaa ja järjestää kavereille tällaisia ääriviikonloppuja! Tämä kyseinen pariskunta on aiemminkin kunnostautunut pistämällä pystyyn monenlaista yllätyskekkeriä ja tapahtumaa. Morsian taisi joskus perustella hääpäiväjuhlintaa sillä, että varsinaiset häät kymmenen vuotta sitten jäivät aika pieniksi. Kieltämättä tuntuu tavallaan myös järkevämmältä käyttää sama raha ja paukut useampien juhlien järjestämiseen.

Vaikka itse olin vain kiitollisen vieraan roolissa, ymmärrän kyllä erinomaisesti organisoinnin ja puuhailun viehätystä. Pohdin juuri menneellä viikolla, että ehdottomasti parhaat kokemukset syntyvät, kun lähtee mukaan järjestämään ja puuhamaan sen sijaan, että olisi pelkkänä vieraana. Sen kunniaksi harkitsen tässä, pitäisikö lähteä sotkeutumaan valtiotieteellisen tiedekunnan proomootiojuhlallisuuksien järkkäämiseen. Kekkerit olisi luvassa vuonna 2011.

Tänään megazonekyykistelyssä kipeytyneet reidet voisi viedä vetreytymään vaikkapa pyörälenkille kauniissa syyssäässä. Myös muutama museo odottaa ihan vain “pelkkää vierailijaa”.

Taikalaatikosta vapaa elitisti

Uusimmassa Trendissä (09/09) Tero Kartastenpää kirjoitaa television katselun puolesta Taikalaatikko-artikkelissa. Hänen mukaansa luovan luokan elitistit luopuvat televisiosta ja vetoavat siihen, että ruudun tuijottaminen tyhmentää ja orjuuttaa. Vain vahvat pärjäävät ilman sitä.

Äh. Itse “luovuin” televisiosta virallisesti digiajan tullessa, mutta sitä ennen kyseinen taikalaatikko oli jo möllöttänyt kahdessa eri asunnossa lähes käyttämättömänä pauttiarallaa kolme vuotta. Mistään yhtäkkisestä viisastumisesta tai hengistymisestä ei kyllä ollut kysymys.

Myöskään Kartastenpään kuvailemaa vapaata aikaa ei ole televisiottomuuden myötä mitenkään erityisesti kertynyt. Itse asiassa alkujaan pääsin vaivihkaa pois sarjakoukusta, kun en moneen kuukauteen ehtinyt katsoa vhs-kasetteja, joille viikottain jaksoja olin nauhottanut, ja lopulta varakasetit loppuivat kesken. Eikä tilanne nytkään ole kovin paljon parempi: Lost-kaudet ovat kirjahyllyssä yhä muovikuorissaan.

Televisiokoukuttautumisesta keskusteltiin myös kesän viimeisissä grillijuhlissa perjantaina Marikoon takapihalla. Siellä myönsin, että tokihan sitä tuntee jotain ylemmyydentuntoista mielihyvää voidessaan kertoa, ettei omista televisiota. Mutta välillä kuitenkin myös harmittaa. Esimerkiksi viime yönä olisi ollut tarjolla teinivuosien legendaarista goottiestetiikkaa The Crow-leffassa. Yle Teemalta näköjään tuli mielenkiintoisia dokumentteja eilen, kun kaverilla ohimennen taikalaatikko avattiin. Big Brothereita en kyllä osaa vähän vertaa kaivata, vaikka aikoinaan Selviytyjiä katselinkin kuin viimeistä päivää.

TV-kaistaa voisi jossakin vaiheessa ehkä kokeilla. Onneksi Yle Areena vie aika pitkälle – odotellessa iTunesin videopuolen laajentumista muille mantereille…

Ekslusiivinen ystävyys

Tänään pohdiskeltiin pitkät pätkät kaveriporukoita ja niiden raja-aitoja. Erääseen vanhaan kaveriporukkaan liittyvästä harmituksesta alkanut keskustelu johti illan päätteksi laajempaan pohdiskeluun ystävyyden eksklusiivisesta luonteesta. Kuinka kysymys kaveriporukoissa ei pohjimmiltaan ole siitä, kenen kanssa ollaan kavereita vaan siitä, kenen kanssa ei olla – ja varsin hailakoilla reunaehdoilla myös siitä, minkälaisten ihmisten kanssa ei olla.

Itse olen yleensä saanut eniten kiksejä juuri sellaisista kaveriporukoista, joissa ihmisten kirjo esimerkiksi sukupuolen, iän, ulkoasun ja persoonallisuuden suhteen on laaja ja suvaitsevainen. Joissa ekslusiivisuuden sijaan vaalittaisiin ehkä jotain kaunista ajatusta avoimuudesta. Joissa jokainen uusi henkilö on lähtökohtaisesti ihan jees, vaikkei kukaan täydellinen olekaan.

No, juuri tällaiseksi kuvittelemani kaveriporukan raja-aitaan olen saanut viime vuosina törmätä aika kivuliaasti, tai pikemminkin seurata vierestä. Onko sittenkin niin, että sen yhden yhdistävän tekijän pitäisi väkisin olla sama, vai onko osa suomalaisista yhä totaalisen epäsolidaarista sakkia? Tai jäikö joltain käytöksen kultainen kirja lukematta? Miksi menneisyys saa määritellä, missä raja kulkee? Miksei ihmiset osaa käyttäytyä kuten aikuiset?

Ähh. Ehkä elämä olisi selkeämpää, jos oppisi itsekin olemaan ekslusiivisempi. Mutta tuntuu on paljon reilummalta edes yrittää olla mahdollisimman monelle mukava. Ehkä voisi myös odottaa joskus jotain vastapalvelusta. Jos uskaltaa kokeilla.

Marjapuuronpunainen matto

Joinakin iltoina lähtee ostamaan mattoa, koska se on pitkään ollut suunnitelmissa, mutta sitten päätyykin vehnäoluelle, ja alelle, ja lambicille. Ja sitten kun lähtee kotia kohti, on kainalossa marjapuuronpunainen uusi matto rullalla ja muovipussissa, ja Hakaniemessä on Helsinki ja kesäyö ja raitiovaunuja ja ihmiset leppoisia. Ja vastaantulevia ihmetyttää, kun yöllinen kävelyseurani on niin punainen ja pyöreä.

Ja sitten kotona, vaikka kuinka epäilytti, se marjapuuronpunainen matto sopii ihan täydellisesti punaisiin oviin ja keittiönkaappeihin, ja pienessä mustikkamaitohumalassa täytyy yrittää sen päällä jooga-asentoa, johon ei vielä ihan taivu.

Kesä, ja Helsinki, ja elämä <3

Diplomaattijuhannus

Juhannusta vietettiin Pohjois-Karjassa sateisin tunnelmin. Vaikka paikka oli hieno ja ihmiset mukavia ja aattoillaksi löytyi nuotio, kitara ja yhteislaulua, jäi päällimmäiseksi vähän ankea fiilis. Oma juhannus sujuivat aika diplomatian merkeissä.

Vaikka etukäteen oli odotettavissa että niin käy, oli silti hämmentävää kuinka pahasti lapsellisten ja lapsettomien juhannuksen vietto törmäsi. Tässä tapauksessa olisi ehkä vaadittu molemmilta osapuolilta vähän joustoa ja parempaa asennetta – luulenpa, että keskeisenä kiistakapulana tietämättään ollut puolivuotias neiti oli juhannukseen ihan tyytyväinen ja päiväunetkin menivät mallilleen, vaikka monta outoa tyyppiä joutuikin kohtaamaan.

Lähtökohtaisesti on vähän ankeaa, jos ollaan sitä mieltä, ettei remujuhannusta ja lapsiperheitä kerta kaikkiaan voi yhdistää millään kultaisella keskitiellä. Lupaa hyvää ihmissuhteille ja kaveriporukoille, kun pikku hiljaa alkaa yksi jos toinenkin lisääntymään. Vaikka helppohan se on toki sanoa, kun ei ole yhtä ruokittavaa taaperoa jatkuvasti huollettavana.

Onneksi eilinen mahanihmettelyilta antoi kuitenkin toisenlaista osviittaa ja parempaa asennetta. Vauvat, kissat ja koirat mukaan ja menoksi.

Sääkoukussa

Olen sääfanaatikko. Tai ehkä säätiedotusfanaatikko. Salakavalasti olen edennyt siihen pisteeseen, että aamulla on mahdotonta katsoa ikkunasta tai sen takaa lämpömittarista säätilaa. Ilmatieteen laitoksen arvio on luotettavampi lähde. Mikä se olikaan, elinympäristöstään vieraantunut digi-ihminen…?

Ilmatieteen laitostakin parempi lähde on Helsingin sanomien sääsivu. Se näyttää järjestelmällisesti 1-2 astetta lämpimämpiä ennusteita kuin fmi.fi, vaikka pikkupräntin mukaan tietojen pitäisi olla peräisin samasta paikasta.

Tänään en katsonut ikkunasta vaan Hesarista, ja lopputuloksena sade yllätti ovesta ulos tullessa.

Matkanteon meininki

“Matkanteon fiilis kiteytyy siihen, kun on junassa tai dösässä ja katsoo ikkunasta vilistävää maisemaa. Kiinni kyljessä istuu joku äijä, joka syö pahanhajuista ruokaa. Siitä ei pääse hatkaan. Siinä on se oikea meininki.”

- Riku Rantala maaliskuun 2009 Mondo-lehdessä

Niinpä niin. Reissujalkaa taas kutkuttaa.